Mäntän kuvataideviikot 2011 osa 2

Jatkan taas Pekilon näyttelyn käsittelyä. Nostan esille mielenkiintoisempia taiteilijoita. Sirpa Särkijärvi on teknisesti taitava nykytaiteilija. Hänen 9-osaisesta teossarjastaan on jo kaksi työtä mennyt kaupaksi. Hän käyttää hienosti värikenttiä ilmaisemaan perspektiiviä ja korostaa asioita paksulla maalaustekniikalla. Hänen korvapuustinsa ovat lähes kolmiuloitteisia paksun maalikerroksen ansiosta. Itse en ostaisi hänen taulujaan, koska jotain vielä puuttuu. Hän on luultavasti vielä kasvun tiellä.

Taiteilija Jouko Lempinen yllätti minut. Alakerrassa katsoin hänen keskinkertaisia 50-lukulaisin tyylin ja värein maalattuja teoksiaan. Kun olin lähdössä jo pois, niin huomasin 2. kerroksessa vielä yksinäisen suuren maalauksen, joka on Jouko Lempisen "Lapsuuden loppu". Yllätyin täysin, koska teos on järisyttävän hyvä. Jo asetelma ja vihreänsävyiset raitojen moniselitteinen symboliikka pani miettimään eri mahdollisuuksia ja murheita, joita perheen isän kuolema tuo tullessaan. Pieni joukko seisoo haudan äärellä ja itse koen, että he ovat jollain tavalla vapaita, vaikkakin jatkossa yhä enemmän vastuussa itsestään. Tämän teoksen näkeminen 2. kerroksessa sai minut oivaltamaan, että nyt on todella kyse kahden kerroksen väestä. Jo paikkansa lunastaneet ja vielä sinne vihreälle oksalle kapuamassa olevat 1. kerroksen väki. Jouko Lempinen on siinä rajamaastossa.


Silja Purasen kierrätysmatoille siirtokuvin työstetyt sirkusaiheet ovat näyttäviä, mutta minusta teokset pitäisi maalata itse. Pelkkä idearikkaus ei tee vielä ihmisestä taiteilijaa. Arvostan myös käsityöläisyyttä. Ja iän myötä se saavuttaa lopullisen mestaruuden. Sanna Karlsson-Sutisnan installaatiokokonaisuus on epätasainen. Maalaukset eivät kiinnosta, mutta veistokset ja lyijykynäpiirrokset kylläkin. Hänen puuosastonsa on yksi näyttelyn kauneimpia kokonaisuuksia.

 Suvun rasite.2011. Installaatio.Kuva: Timo Nieminen.

Katselen jonkin aikaa vielä Maarit Suomi-Väänäsen videoesitystä. Siinä kuvataan kahden naisen primitiivistä elämää ja suhdetta. Laihempi nainen on alennettu lihavan naisen palvelijaksi. Näin lihava ihminen pystyy säilyttämään liikakilonsa myös vaikeissa oloissa.

Viimeisenä, mutta ei vähäisempänä on taiteilija Jarmo Mäkilä. Hän on monipuolinen ja varsin kiinnostava jo henkilönäkin. Hänen realistiset maalauksensa toisessa äiti ja toisessa isä valkoinen lateksinaamio päässä. Isä on jättänyt huonot muistot itsestään pojalleen. Äitiäkään tämä ei osaa kunnioittaa. Vaikka aihe onkin, että kunnioita, niin kaikki eivät vain pysty siihen. Kuihtuneet kasvilaatikot ovat ilmeisesti vertauskuvallisesti sitä huonoa kasvualustaa ja huonoa hoitoa, jota taiteilija on saanut osakseen lapsuudenkodissaan.